24.5.17

Tuutorointi on kivaa!

Tiesimme molemmat heti opiskelut aloitettuamme, että haluamme alkaa tuutoroimaan uusia opiskelijoita, kun sen aika eteen tulee. Niina haki tuutoriksi tammikuulle 2016 ja Jenni elokuulle 2016. Niina ja Jenni molemmat tuutoroivat elokuussa aloittaneita opiskelijoita, vaikka Niina oli ehtinyt aloittamaan tuutoroinnin jo tammikuussa.
Niina kertoo omia tuntemuksiaan miksi lähti mukaan:

”Päätin hakea ja pääsinkin jo heti tammikuussa 2016 tuutoriksi. Aloitin opiskeluni 2015 tammikuussa ja tuo ensimmäinen kerta tuutorina jännitti paljon. Ajattelin, että selviänköhän tästä ja saanko luokan ryhmäytymään? Minulle annettiin nopea koulutus tammikuun tuutorointiin ja sen jälkeen itse asiaan! Tammikuun tuutorointi sujui hyvin ja pidin hommasta, vaikka alkuun olikin jännittänyt ihan kauheasti”.

TAMKissa suurin osa sairaanhoitajaopiskelijoista aloittaa opiskelunsa elokuussa. Silloin olikin Niinalla ja Jennillä edessä varsinainen tulikoe.
”Olen toiminut jo lukiosta lähtien mukana erilaisissa järjestöissä ja tuutoroinneissa, joten päätös hakea TAMKin vertaistuutoriksi ei ollut vaikea. Kävin haastattelussa ja sain myöhemmin kuulla tulleeni valituksi. Fiilis oli mahtava! Minä pääsen olemaan mukana näiden uusien opiskelijoiden alkutaipaleella ja vaikuttamaan siihen, millaisen startin he opiskeluilleen saavat”, kertoo Jenni.
Myös Niina oli jo aiemman kipinän sytyttämänä hakenut syksylle vertaistuutoriksi:
"Meillä oli ennen syksyn tuutorointia neljä koulutusta, joista yksi oli yön yli kestävä KOPTERI-koulutus Marttisten leirikeskuksessa. Koulutus oli aivan mahtava ja siellä pääsi haastamaan itseään niin esiintyjänä kuin ihmisenäkin. Koska teimme yhteistyötä kaikkien vertaistuutoreiksi valittujen kanssa, saimme myös paljon uusia kavereita ja tunnelma oli todella hyvä ja avoin.
Tämä koulutus oli vapaampi ja rennompi kuin muut ja siellä ei ollut niin paljoa sitä niin sanottua asiapuhetta, vaan kävimme aika paljon läpi esiintymistä, ryhmässä toimimista ja sitä kuinka puhua 30 ihmisen edessä. Muilla koulutuskerroilla käytiin enemmän läpi erilaisia asioita, kuten mitä uusille opiskelijoille tulee kertoa KELAn asioista, asumisesta, koulutuksesta ja koulusta, opiskelija-ainejärjestöistä ja opiskelijakunnasta sekä monesta muusta opiskelijalle tärkeästä asiasta. Koulutukset olivat kaikki erittäin hyödyllisiä ja hyvin järjestettyjä. Niiden jälkeen oli varmempi olo lähteä tuutoroimaan uusia opiskelijoita”.

Kohti orientoivia
Elokuussa viimein koitti aika ottaa uudet opiskelijat vastaan. Olimme molemmat todella innoissamme siitä, koska olimmehan odottanut sitä hetkeä jo kevään koulutuksista asti. Niina odotti varsinkin sitä, että pääsee luomaan uusia sosiaalisia suhteita, jakamaan omaa tietouttaan muille sekä olemaan apuna ja turvana uusille opiskelijoille.
Koska orientoivien päivien aikana tuli paljon informaatiota ja uutta asiaa aloittaville opiskelijoille, oli yksi tärkeimmistä tehtävistämme yrittää keventää tunnelmaa leikkimällä erilaisia tutustumis- ja ryhmäytymisleikkejä. Oli ilo huomata, kuinka hyvin opiskelijat olivat mukana ja miten he olivat valmiita ryhmäytymään, vaikka tilanne oli ihan uusi ainakin suurimmalle osalle, ellei kaikille.
Oli myös hienoa huomata, kuinka he tukeutuivat toisiinsa ja auttoivat toisiaan heti alusta asti. Orientoivien päivien jälkeen oli sitten aika aloittaa lukujärjestyksen mukainen opiskelu ja osasimme odottaa, että opiskelijoille herää varmasti paljon kysymyksiä ja he tarvitsevat apua muun muassa luokkien etsimiseen. Olimme heidän tukenaan, sillä se on meidän tehtävämme.
Olemme alun tiukan puristuksen jälkeen viettäneet aikaa yhdessä koulun ulkopuolella erilaisten tapahtumien muodossa. Olemme myös pitäneet tuutoritunteja ja auttaneet tuuturoitaviamme parhaamme mukaan. Tuutorituntien sisällöt lähtevät vertaistuutoreiden ideoista tai yhdessä opettajatuutorin kanssa sovituista aiheista. Meillä on käytössä WhatAapp- ja Facebook-ryhmät, joiden välityksellä informoimme ja annamme neuvoja sekä vastaamme kysymyksiin. Tämä on osoittautunut erittäin hyödylliseksi ja hyväksi tavaksi.
”On tärkeää pitää orientoivien viikkojen lisäksi yllä koko ajan sitä mielikuvaa, että me tuutorit olemme tuutoroitavien kanssa samalla viivalla ja helposti lähestyttävissä. Siksi vapaa-ajan viettäminen heidän kanssaan on loistava tapa tutustua vapaammin koulun seinien ulkopuolella”, Jenni lisää.

Tuutorointi tarjoaa kokemuksia ja kontakteja
Jenni ja Niina olisivat valmiita tuutoroimaan vaikka koko koulutuksensa ajan, sen verran vaikuttuneita he toiminnasta ovat. ”Olenkin hakemassa aktiivituutoriksi ja ajattelin myös hakea tammikuulle tuutoriksi.” Niina kertoo.
Terveysalan tuutorit ovat kokonaisuudessaan erittäin tehokkaasti ja tiiviisti yhteistyötä tekevä joukko fiksuja ihmisiä. Tuutorointi hoidetaan hyvällä asenteella ja kaikesta tekemisestä välittyy tekemisen meininki. Hommat hoidetaan rennolla, mutta asiantuntevalla tavalla, unohtamatta pientä pilkettä silmäkulmassa. Kiitosta on sadellut eri tahoilta, varsinkin opettajatuutoreilta.
Opettajatuutoreiden ja vertaistuutoreiden välisen yhteistyön tulee toimia saumattomasti, jotta esimerkiksi orientoivista viikoista saadaan kaikki irti. Tuutoriopettajan ja vertaistuutoreiden yhteinen ideointi luo mahdollisuuden molempien osapuolten asiantuntemuksen hyödyntämiseen uusien opiskelijoiden perehdyttämisestä. Tästä syystä on tärkeää, että opettajatuutori ja vertaistuutorit tapaavat yhteisissä ideointitapaamisissa sekä pitävät yhteyttä sosiaalisen median avulla.
Vertaistuutoroinnin tulisi jatkua luontevasti myös orientoivan viikon jälkeen. Orientoivalla viikolla tulee paljon uutta tietoa, joten usein kysymyksiä herää vasta seuraavien viikkojen aikana, kun opiskelu varsinaisesti alkaa. Terveysalalla on sen verran hyvä tilanne, että kaikki opettajatuutorit ovat työlleen omistautuneita, aivan mahtavia tyyppejä. ”Aina välillä sitä unohtaa kokonaan juttelevansa opettajan kanssa”, Jenni naurahtaa. Juuri näin sen asian tuleekin olla, jotta uusille opiskelijoille jää turvallinen olo lähestyä sekä tuutoreita että tuutoriopettajaa.
Tuutoriopettajan on tärkeää antaa tilaa ja luottaa vertaistuutoreiden osaamiseen ja vastuunkantamiseen. On ollut ilo seurata vertaistuutoreiden ammatillista otetta ja innostusta tuutorointiin; opettajatuutorin näkökulmasta vertaistuutoreille on merkittävä rooli uusien opiskelijoiden orientoinnissa niin uuteen oppilaitokseen kuin uusiin oppimisympäristöihin. Osa opiskelijoista on muuttanut uuteen kaupunkiin opiskelemaan. Vertaistuutoreilla on tärkeä rooli opastaa mistä löytyvät opiskelijalle tärkeät palvelut, joita opiskelija tarvitsee arjessaan.
Tuutorointi on ollut kokemuksena täysi kymppi, paremmasta ei olisi voinut uneksiakaan, molemmat tytöt summaavat. Vastoinkäymisistä on selvitty ja missään vaiheessa ei ole tuntunut, että hommaa olisi annettu liikaa kenenkään harteille kannettavaksi. Tuutoroinnin kautta on löytänyt uusia ystäviä ja päässyt solmimaan ihan uudenlaisia suhteita eri alojen opiskelijoiden kanssa. Molemmat tytöt rohkaisevatkin kaikkia vertaistuutoreiksi mieliviä hakemaan ehdottomasti, koska näitä muistoja tulee vaalimaan koko loppuelämänsä!

Teksti: Sairaanhoitajaopiskelijat ja tuutorit, Niina Laakso ja Jenni Lintula sekä opettajatuutori Katja Muurinen, hoitotyön lehtori
Kuva: TAMKin arkistot

22.5.17

Vaihdossa Vietnamissa keväällä 2017

Vaihdossa Vietnamissa 28.2-2.6.2017

Miksi Vietnam? Miten sinä sinne asti? Osataanko siellä puhua englantia? Eikö sinua pelota yhtään? Minkälainen sairaanhoito kulttuuri siellä on? Nämä olivat ehkä ne yleisimmät ihmetystä aiheuttaneet asiat muissa, kun kerroin lähteväni vaihtoon Vietnamin pääkaupunkiin Hanoihin. Olen täällä 3 kuukautta käytännön harjoittelussa. Ensimmäisen kuukauden postoperatiivisella osastolla ja loppu kaksi kuukautta on jaettu akuuttiosastolla työskentelyyn ja tehohoitoon. Opiskelen tällä hetkellä toista vuotta sairaanhoitajaksi TAMK:ssa.


Kerron tässä jutussa hieman omista kokemuksistani vaihdon ollessa puolessa matkaa. Ohjaajani minun vaihdon ajan on Giang, neljännen vuoden sh- opiskelija, joka on puolestaan itse ollut viime syksynä TAMK:ssa harjoittelussa kolme kuukautta. Vietnamissa on tyypillistä, että vaihto-opiskelijaa ohjaa opiskelija, koska hoitajilla ei ole resursseja ohjata opiskelijoita kiireen (ja kielitaidon puutteen) vuoksi.

Noista kysymyksistä ja ihmetyksen aiheista; eli miksi Vietnam? No miksi ei, olen aiemmin matkustanut Thaimaassa ja pidin aasialaisesta kulttuurista, mutta huomasin melkein välittömästi, ettei Vietnamin kulttuuri ihan sama ole. Vietnam ei ole vielä ns. niin turistisoitunut maa kuin naapurinsa ja vaalea tukkainen, pitkä (paikallisten naisten keskipituus päälle 150cm, miesten päälle 165cm) vaaleaihoinen nainen aiheuttaa usein hyvin intensiivistä tuijottelua, johon saa tottua. Otin jo ennen matkaa asenteen, että minulla ei ole sen kummempia ennakkoluuloja tai odotuksia lähtiessäni Vietnamiin kuin, että otan vastaan tulevan avoimesti ja hymyilen paljon. Olen todennut, että tämä asenne on toiminut ja paikallisten kanssa hymyillään puolin ja toisin, vaikkei samaa kieltä puhutakaan.

Miten minä tänne asti lähdin? No ehkä juuri siksi, että halusin kokea jotain aivan erilaista, uutta ja ihmeellistä, mitä Suomessa en pääsisi kokemaan. Tämä toive on kyllä toteutunut paremmin kuin hyvin. Olen ollut ajoittain hyvin hämmentynyt ja ihmetellyt asioita, mutta en vaihtaisi kyllä päivääkään. Pääsin kuukauden aikana postoperatiivisella osastolla kanyloimaan, ottamaan verinäytteitä, pistämään ihon- ja lihaksen sisäisiä injektioita, laimentamaan lähinnä antibiootteja (joita käytetään paljon), antamaan lääkkeen iv:sti, mittaamaan verenpainetta manuaalimittarilla, poistamaan nenämahaletkun ja katetrin sekä hoitamaan haavoja. Ja näitä hoitotehtäviä sai tehdä useita kertoja päivässä, mikä oli opettavaista. Vietnamissa on tyypillistä, että suurin osa lääkityksestä menee iv:sti, joten melkein poikkeuksetta jokaisella potilaalla on kanyyli.


Akuuttiosasto, jossa tällä hetkellä olen, on toisessa sairaalassa, joka ei ole Giangin ja hänen luokkalaistensa ”kotisairaala”, mikä tarkoittaa sitä, että aivan niin paljon ei saa tehdä, kuin kotisairaalan opiskelijat. Paljolti olen tarkkaillut, mutta vähän jo päässyt tekemäänkin. Uusia asioita osastolla on ekg:n ottaminen, intuboinnin seuraaminen ja erilaista hoitoa vaativat potilaat sekä kiire. Viimeisin on ehkä yksi syy siihen, etten saa tehdä niin paljon, koska kaikki on tehtävä nopeasti ja itse en osaa asioita vielä niin hyvin, että toimintani olisi samalla nopeaa ja sujuvaa. Täällä on myös hyvin tyypillistä, että kun yksi tekee jotain toimenpidettä, katsoo kuusi ihmistä samaan aikaan toimintaasi, joten paineensietokykyä tarvitaan.

Englannin osaamisesta sanoisin, että suurimmalla osalla paikallisista ja opiskelijoista englannin kielen taito on melko heikko; osa ymmärtää, jos puhuu hitaasti, mutta aina ei silloinkaan. Moni on sanonut, että heillä on heikko sanasto, joten puhuminen ja sanojen ymmärtäminen on hankalaa. Englantia opetetaan koulussa, mutta siihen ei panosteta samalla tavalla kuin Suomessa eivätkä paikalliset kuule englantia esim. televisiostakaan. Ohjaajani Giang puhuu ja ymmärtää englantia sujuvasti ja hän kertoi opiskelleensa kieltä itsenäisesti noin vuoden. On onni, että ohjaajani puhuu englantia, koska muuten oleminen ja tekeminen sairaalassa olisi todella hankalaa, koska moni hoitaja tai lääkäri ei puhu englantia joko lainkaan tai hyvin vähän. Välillä harmittaa, kun en voi kommunikoida potilaiden kanssa, muuten kuin hymyilemällä ja koen, että jonkinlainen vietnamin kielen taito olisi ihan hyödyksi.

Sitten sairaanhoitokulttuurista Vietnamissa. Kuten voi olettaa, on se todella erilainen kuin Suomessa. Kokoan suurimpia eroja tähän alle oman kokemukseni ja näkemykseni pohjalta.

Ruuhka. Jos henkilöllä on tarve tavata lääkäri, hän jonottaa sairaalalla saadakseen vuoronumeron, joten jonottamaan voi joutua useita tunteja päivästä. Sairaalan ulko- ja sisäpuolella on satoja ihmisiä odottamassa vuoroaan, joten ruuhka sairaalalla ei ole mitenkään outoa. Henkilö ei siis voi puhelimitse varata aikaa lääkärille ja aika on aina lääkärille, ei hoitajalle, koska täällä hoitajat eivät tee ns. hoidon tarpeen arviointia potilaalle ja ohjaa sitä kautta lääkärille. Potilas myös maksaa kaikista hoitotarvikkeista/lääkkeistä, mitä hän sairaalahoitonsa aikana tarvitsee, joten hyvä vakuutus on tarpeellinen.

Yksityisyys. Lähinnä tämän puute oli alussa suuri yllätys/ ihmetys itselle. Ei verhoja yleensä osastolla ja sängyt vieri vieressä. Postoperatiivisella osastolla sänkypaikkoja 15, jos matkasängyt lasketaan, niin noin 17 ja yleensä yhtään sänkyä ei ole tyhjänä. Akuuttiosastolla olen laskenut, että jonain päivänä on ollut noin 20 potilasta samassa tilassa, mutta potilastilanne vaihtelee paljon päivästä riippuen. Hoitotoimenpiteet tehdään kaikkien näkyvillä, mutta ei tämä tunnu potilastakaan haittaavan. Potilaiden luona kiertää lääkäri opiskelijoiden kanssa ja potilaan hoitoon liittyvistä asioista puhutaan avoimesti potilastovereiden kuullen.

Sairaanhoitajan toimenkuva. Sh:n työtehtävät eroavat suomalaisesta aika paljon. Sairaanhoitajaksi opiskellaan yliopistossa ja sairaalakulttuuri on hyvin hierarkinen ja opiskelijalla ei ole paljoakaan sanavaltaa ja hoitajia ja lääkäreitä kuunnellaan tarkasti. Lääkärit opettavat ja ohjaavat sh- opiskelijoita, mikä on tyypillistä täällä. Opiskelija toimii kuitenkin hyvin omatoimisesti osastolla eikä häntä varsinaisesti kukaan ohjaa/valvo. Vietnamissa sh saa ottaa valtimoverinäytteen ja myös opiskelijat tätä harjoittelevat. Defibrillaattoria saa käyttää vain lääkäri, eikä sh- opiskelijoille sen käyttöä koulussa opeteta. Sh ei tee Vietnamissa ollenkaan perushoidollisia toimenpiteitä, vaan sen hoitaa potilaan omaiset ja omaisia näkee päivittäin potilaiden luona.

Käsihygienia. Tämä, kuten muukin hygieniataso ei ole kuin Suomessa. Suuri järkytys itselle oli ensimmäisenä päivänä, kun pesin käteni, ei käsipyyhepaperia ollut missään ja paperia harvoin on saatavilla. Myös saippua on usein loppu. Käsidesipulloja oli käytävillä, mutta ne olivat valitettavan usein tyhjiä. Postoperatiivisella osastolla hanskoja ei käytetty, kun laitettiin injektio tai kanyloitiin/ otettiin verinäyte. Itse sain käyttää hanskoja, mutta sitä hieman ihmeteltiin. Akuuttiosastolla hanskoja käytetään enemmän, koska potilaita ei tunneta niin hyvin. Yksi opiskelija sanoi minulle, että desinfioin käsiäni jatkuvasti, johon sanoin, että Suomessa käsihygieniassa ollaan todella tarkkoja.             
 Lueskelin tässä vaihdon aikana toisen sh- opiskelijan kokemuksia hänen vaihdostaan Hanoissa ja täytyy sanoa, että ihan kuin olisi ollut omia ajatuksia, joita luin. Pystyin samaistumaan täysin ja tiesin, mistä hän puhui, koska itse olen kokenut saman. Ihmetyksen aiheita on matkaan mahtunut paljon, mutta kaikkea ei pysty kirjallisesti tuottamaan. Ajattelen, että Vietnam kokonaisuudessaan on koettava itse, että tietää täysin, mistä puhutaan, koska sen verran on kulttuurieroja Suomen kanssa. Lopuksi haluan sanoa, että vaikka ihmetyksen ja kummastelun aiheita on ollut, ei se ole negatiivinen asia, vaan koen näkemykseni laajentuneen ja olen saanut paljon lisää oppeja. Ja vastauksena vielä tuohon kysymykseen, että eikö sinua pelota, niin kyllä pelotti ja jännitti lähteä, mutta en kadu hetkeäkään, että lähdin. Uskon, että enemmän olisi harmittanut, jos en olisi lähtenyt!


Aurinkoista ja lämmintä kesän odotusta!


Henna Hakkarainen

15.5.17

Kokemuksia VOO-harjoittelusta

VOO, eli "vastuuta ottamalla opit" -harjoittelumenetelmä antaa mielestämme opiskelijalle kokonaisvaltaisemman kuvan hoitotyön toteutuksesta ja antaa paremmat valmiudet itsenäiseen työskentelyyn tulevana sairaanhoitajana. Suoritimme VOO-jaksomme Taysin RS1-osastolla. Sen toteutuksessa oli mukana neljä opiskelijaa ja neljä päätoimista sairaanhoitajaohjaajaa.


Harjoittelumenetelmän tarkoituksena on, että opiskelijat pohtivat ja suunnittelevat hoidon toteutusta yhdessä ja pyytävät neuvoa ensisijaisesti toisiltaan. Jokaisessa vuorossa opiskelijoilla on myös yksi yhteinen ohjaaja, jolta voi tarvittaessa kysyä neuvoa.

Alussa ohjaajat neuvoivat ja ohjasivat enemmän, mutta tietojen ja taitojen karttuessa vastuu potilaiden hoidosta siirtyi opiskelijoille. Opiskelijoilla oli oma kanslia, jossa asioita pääsi miettimään rauhassa muiden opiskelijoiden ja ohjaajan kesken.
VOO-hankkeena toteutettu harjoittelu oli erittäin opettavainen ja ammattitaitoa kasvattava harjoittelu. Potilasta tuli hoidettua kokonaisvaltaisesti ja tuli itse ajateltua sitä, miksi toimin juuri näin.

Opiskelijat saivat enemmän vastuuta potilaista ja pääsivät paremmin mukaan potilaiden hoitoon, tulotilanteesta kotiutukseen. Potilaiden kokonaisvaltainen hoito, aina osastolle vastaanottamisesta jatkohoitoon siirtymiseen, tuli tutuksi. Harjoittelun aikana itsevarmuus omaan tekemiseen lisääntyi huomattavasti.
Ryhmässä toimiminen ja ongelmien ratkominen yhdessä toisten VOO-opiskelijoiden kanssa oli mukavaa ja opettavaista. Vuorovaikutustaidot karttuivat VOO-harjoittelun aikana muun henkilökunnan, potilaiden ja omaisten kanssa, sillä kaikki asiat hoidettiin todellisen tilanteen tavoin. Ohjaajien rooli oli aikaisempiin harjoitteluihin verrattuna pienempi ja lopulta he toimivat lähinnä sivustaseuraajina.
Ohjaajien kirjoittama päivittäinen palaute vuoron tapahtumista ohjasi hyvin toimintaa ja sen myötä tiesimme koko ajan millä osa-alueilla pitäisi vielä kehittyä. Pidimme VOO-harjoittelusta enemmän kuin aikaisemmista ”tavallisista” harjoitteluista ja koemme oppineemme todella paljon jakson aikana syöpäpotilaiden hoidosta. Osastolla meidät otettiin todella hyvin vastaan ja olimme osa työyhteisöä. VOO-harjoittelu oli toteutettu osaston puolesta todella hyvin ja meille oli järjestetty oma huone ja tietokoneet työrauhan varmistamiseksi.
Mielestämme VOO-harjoittelumenetelmää tulisi käyttää jokaisessa harjoittelupaikassa. Opiskelijat pääsevät tekemään itse asioita ja itse tekemällä oppii kaikista parhaiten. Vastuu potilaan hoidosta lisää myös opiskelijan tarvetta ymmärtää mitä on tekemässä ja miksi kyseinen asia tehdään. Tämä harjoittelu antoi paljon eväitä työelämään, rohkeutta, kriittisyyttä omaa työtä kohtaan, osaamista ja sairaanhoitajan ammattiin kasvamista. Tällaista harjoittelua suosittelisin kaikille syventävässä vaiheessa oleville opiskelijoille!
Opiskelijat tarttuivat tähän harjoittelun tarjoamaan mahdollisuuteen ennakkoluulottomasti ja innokkaasti. Opettajana oli ilo seurata heidän toimintaansa.
Teksti: sairaanhoitajaopiskelijat Atte Mäntylä, Emma Yltävä & Milja Köykkä sekä hoitotyön lehtori Katja Muurinen