Vaihdossa Vietnamissa 28.2-2.6.2017
Miksi Vietnam? Miten sinä sinne asti? Osataanko siellä puhua
englantia? Eikö sinua pelota yhtään? Minkälainen sairaanhoito kulttuuri siellä
on? Nämä olivat ehkä ne yleisimmät ihmetystä aiheuttaneet asiat muissa, kun
kerroin lähteväni vaihtoon Vietnamin pääkaupunkiin Hanoihin. Olen täällä 3 kuukautta
käytännön harjoittelussa. Ensimmäisen kuukauden postoperatiivisella osastolla
ja loppu kaksi kuukautta on jaettu akuuttiosastolla työskentelyyn ja tehohoitoon.
Opiskelen tällä hetkellä toista vuotta sairaanhoitajaksi TAMK:ssa.
Kerron tässä jutussa hieman omista kokemuksistani vaihdon ollessa
puolessa matkaa. Ohjaajani minun vaihdon ajan on Giang, neljännen vuoden sh-
opiskelija, joka on puolestaan itse ollut viime syksynä TAMK:ssa harjoittelussa
kolme kuukautta. Vietnamissa on tyypillistä, että vaihto-opiskelijaa ohjaa
opiskelija, koska hoitajilla ei ole resursseja ohjata opiskelijoita kiireen (ja
kielitaidon puutteen) vuoksi.
Noista kysymyksistä ja ihmetyksen aiheista; eli
miksi Vietnam? No miksi ei, olen aiemmin matkustanut Thaimaassa ja pidin aasialaisesta
kulttuurista, mutta huomasin melkein välittömästi, ettei Vietnamin kulttuuri
ihan sama ole. Vietnam ei ole vielä ns. niin turistisoitunut maa kuin
naapurinsa ja vaalea tukkainen, pitkä (paikallisten naisten keskipituus päälle
150cm, miesten päälle 165cm) vaaleaihoinen nainen aiheuttaa usein hyvin
intensiivistä tuijottelua, johon saa tottua. Otin jo ennen matkaa asenteen,
että minulla ei ole sen kummempia ennakkoluuloja tai odotuksia lähtiessäni
Vietnamiin kuin, että otan vastaan tulevan avoimesti ja hymyilen paljon. Olen
todennut, että tämä asenne on toiminut ja paikallisten kanssa hymyillään puolin
ja toisin, vaikkei samaa kieltä puhutakaan.
Miten minä tänne asti lähdin? No ehkä juuri siksi, että halusin
kokea jotain aivan erilaista, uutta ja ihmeellistä, mitä Suomessa en pääsisi
kokemaan. Tämä toive on kyllä toteutunut paremmin kuin hyvin. Olen ollut
ajoittain hyvin hämmentynyt ja ihmetellyt asioita, mutta en vaihtaisi kyllä
päivääkään. Pääsin kuukauden aikana postoperatiivisella osastolla kanyloimaan,
ottamaan verinäytteitä, pistämään ihon- ja lihaksen sisäisiä injektioita,
laimentamaan lähinnä antibiootteja (joita käytetään paljon), antamaan lääkkeen
iv:sti, mittaamaan verenpainetta manuaalimittarilla, poistamaan nenämahaletkun
ja katetrin sekä hoitamaan haavoja. Ja näitä hoitotehtäviä sai tehdä useita
kertoja päivässä, mikä oli opettavaista. Vietnamissa on tyypillistä, että
suurin osa lääkityksestä menee iv:sti, joten melkein poikkeuksetta jokaisella
potilaalla on kanyyli.
Akuuttiosasto, jossa tällä hetkellä olen, on toisessa sairaalassa,
joka ei ole Giangin ja hänen luokkalaistensa ”kotisairaala”, mikä tarkoittaa
sitä, että aivan niin paljon ei saa tehdä, kuin kotisairaalan opiskelijat.
Paljolti olen tarkkaillut, mutta vähän jo päässyt tekemäänkin. Uusia asioita
osastolla on ekg:n ottaminen, intuboinnin seuraaminen ja erilaista hoitoa
vaativat potilaat sekä kiire. Viimeisin on ehkä yksi syy siihen, etten saa
tehdä niin paljon, koska kaikki on tehtävä nopeasti ja itse en osaa asioita
vielä niin hyvin, että toimintani olisi samalla nopeaa ja sujuvaa. Täällä on
myös hyvin tyypillistä, että kun yksi tekee jotain toimenpidettä, katsoo kuusi
ihmistä samaan aikaan toimintaasi, joten paineensietokykyä tarvitaan.
Englannin osaamisesta sanoisin, että suurimmalla osalla
paikallisista ja opiskelijoista englannin kielen taito on melko heikko; osa
ymmärtää, jos puhuu hitaasti, mutta aina ei silloinkaan. Moni on sanonut, että
heillä on heikko sanasto, joten puhuminen ja sanojen ymmärtäminen on hankalaa.
Englantia opetetaan koulussa, mutta siihen ei panosteta samalla tavalla kuin
Suomessa eivätkä paikalliset kuule englantia esim. televisiostakaan. Ohjaajani
Giang puhuu ja ymmärtää englantia sujuvasti ja hän kertoi opiskelleensa kieltä
itsenäisesti noin vuoden. On onni, että ohjaajani puhuu englantia, koska muuten
oleminen ja tekeminen sairaalassa olisi todella hankalaa, koska moni hoitaja
tai lääkäri ei puhu englantia joko lainkaan tai hyvin vähän. Välillä harmittaa,
kun en voi kommunikoida potilaiden kanssa, muuten kuin hymyilemällä ja koen, että
jonkinlainen vietnamin kielen taito olisi ihan hyödyksi.
Sitten sairaanhoitokulttuurista Vietnamissa. Kuten voi olettaa, on
se todella erilainen kuin Suomessa. Kokoan suurimpia eroja tähän alle oman
kokemukseni ja näkemykseni pohjalta.
Ruuhka. Jos henkilöllä on tarve tavata lääkäri, hän jonottaa
sairaalalla saadakseen vuoronumeron, joten jonottamaan voi joutua useita
tunteja päivästä. Sairaalan ulko- ja sisäpuolella on satoja ihmisiä odottamassa
vuoroaan, joten ruuhka sairaalalla ei ole mitenkään outoa. Henkilö ei siis voi
puhelimitse varata aikaa lääkärille ja aika on aina lääkärille, ei hoitajalle,
koska täällä hoitajat eivät tee ns. hoidon tarpeen arviointia potilaalle ja
ohjaa sitä kautta lääkärille. Potilas myös maksaa kaikista hoitotarvikkeista/lääkkeistä,
mitä hän sairaalahoitonsa aikana tarvitsee, joten hyvä vakuutus on
tarpeellinen.
Yksityisyys. Lähinnä tämän puute oli alussa suuri yllätys/ ihmetys
itselle. Ei verhoja yleensä osastolla ja sängyt vieri vieressä. Postoperatiivisella
osastolla sänkypaikkoja 15, jos matkasängyt lasketaan, niin noin 17 ja yleensä
yhtään sänkyä ei ole tyhjänä. Akuuttiosastolla olen laskenut, että jonain
päivänä on ollut noin 20 potilasta samassa tilassa, mutta potilastilanne
vaihtelee paljon päivästä riippuen. Hoitotoimenpiteet tehdään kaikkien
näkyvillä, mutta ei tämä tunnu potilastakaan haittaavan. Potilaiden luona
kiertää lääkäri opiskelijoiden kanssa ja potilaan hoitoon liittyvistä asioista
puhutaan avoimesti potilastovereiden kuullen.
Sairaanhoitajan toimenkuva. Sh:n työtehtävät eroavat suomalaisesta
aika paljon. Sairaanhoitajaksi opiskellaan yliopistossa ja sairaalakulttuuri on
hyvin hierarkinen ja opiskelijalla ei ole paljoakaan sanavaltaa ja hoitajia ja
lääkäreitä kuunnellaan tarkasti. Lääkärit opettavat ja ohjaavat sh-
opiskelijoita, mikä on tyypillistä täällä. Opiskelija toimii kuitenkin hyvin
omatoimisesti osastolla eikä häntä varsinaisesti kukaan ohjaa/valvo. Vietnamissa
sh saa ottaa valtimoverinäytteen ja myös opiskelijat tätä harjoittelevat.
Defibrillaattoria saa käyttää vain lääkäri, eikä sh- opiskelijoille sen käyttöä
koulussa opeteta. Sh ei tee Vietnamissa ollenkaan perushoidollisia
toimenpiteitä, vaan sen hoitaa potilaan omaiset ja omaisia näkee päivittäin
potilaiden luona.
Käsihygienia. Tämä, kuten muukin hygieniataso ei ole kuin Suomessa.
Suuri järkytys itselle oli ensimmäisenä päivänä, kun pesin käteni, ei
käsipyyhepaperia ollut missään ja paperia harvoin on saatavilla. Myös saippua
on usein loppu. Käsidesipulloja oli käytävillä, mutta ne olivat valitettavan
usein tyhjiä. Postoperatiivisella osastolla hanskoja ei käytetty, kun
laitettiin injektio tai kanyloitiin/ otettiin verinäyte. Itse sain käyttää
hanskoja, mutta sitä hieman ihmeteltiin. Akuuttiosastolla hanskoja käytetään
enemmän, koska potilaita ei tunneta niin hyvin. Yksi opiskelija sanoi minulle,
että desinfioin käsiäni jatkuvasti, johon sanoin, että Suomessa käsihygieniassa
ollaan todella tarkkoja.
Lueskelin tässä vaihdon aikana toisen sh- opiskelijan kokemuksia
hänen vaihdostaan Hanoissa ja täytyy sanoa, että ihan kuin olisi ollut omia
ajatuksia, joita luin. Pystyin samaistumaan täysin ja tiesin, mistä hän puhui,
koska itse olen kokenut saman. Ihmetyksen aiheita on matkaan mahtunut paljon,
mutta kaikkea ei pysty kirjallisesti tuottamaan. Ajattelen, että Vietnam
kokonaisuudessaan on koettava itse, että tietää täysin, mistä puhutaan, koska
sen verran on kulttuurieroja Suomen kanssa. Lopuksi haluan sanoa, että vaikka
ihmetyksen ja kummastelun aiheita on ollut, ei se ole negatiivinen asia, vaan
koen näkemykseni laajentuneen ja olen saanut paljon lisää oppeja. Ja
vastauksena vielä tuohon kysymykseen, että eikö sinua pelota, niin kyllä
pelotti ja jännitti lähteä, mutta en kadu hetkeäkään, että lähdin. Uskon, että
enemmän olisi harmittanut, jos en olisi lähtenyt!
Aurinkoista ja lämmintä kesän odotusta!
Henna Hakkarainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti